Kulttuurialan sulun taloudellista vastuuta ovat vapaan kentän osalta joutuneet kantamaan toimijat itse omaisuuttaan ja työvälineitään myymällä. Se osoittaa, miten häpeällisellä tavalla hallitus ja keskustavetoiset kulttuuri- ja elinkeinoministeriöt ovat epäonnistuneet elinkeinojen toimialaneutraalissa kohtelussa pandemian aikana.
Myös asuinmaassani, alppihiihtomaa Itävallassa, on koronakriisin aikana kipuiltu sen kanssa, mitä toimialoja rajoitetaan ja miten rajoituksista koituvia menetyksiä niille kompensoidaan. Prioriteeteistä ja matkailualan lobbareiden voimasta kertoo paljon se, että toisen aallon iskiessä syksyllä hiihtohissit rinnastettiin Wienin joukkoliikenteeseen: ne tuli pitää auki niin pitkään kuin metro Wienissä sai kulkea. Näin siitä huolimatta, että koko koronakriisin alkusysäys Italian ulkopuolisessa Euroopassa kytkeytyy voimakkaasti paikannimeen Ischgl. Vaikka matkailualan kohtelu täällä on vähintään suksenmitan kaikkea muuta edellä, sai Itävalta rakenteet myös kulttuurialan freelancereiden tukemiseksi aikaiseksi. Se otti joitakin kuukausia, mutta ei sentään yli vuoden mittaista, kohtuuttoman pitkää aikaa kuten Suomessa. Käännekohta oli kulttuurista vastanneen valtiosihteeri Lunacekin lehdistötilaisuus huhtikuun lopussa 2020. Tuossa vaiheessa ala oli ollut kiinni yli kuukauden ilman minkäänlaista tietoa korvauksista. Lehdistötilaisuudessa Lunacek kehui taiteilijoiden kykyä luoviin ratkaisuihin, kun parvekkeilta ja avoimista ikkunoista ensimmäisen sulun aikaan kantautui kaikkia riemastuttavaa soittoa ja laulua. Syntyi kohu, valtiosihteeri meni vaihtoon ja jossakin vaiheessa kesää oltiin sitten jo niin pitkällä, että kulttuurin vapaan kentän edustajille oli luotu väliaikaista perustuloa muistuttava ratkaisu, jonka piiriin taloudelliseen hätään joutuneet saattoivat hakeutua.
Olen päivä päivältä voimistuvan epäuskon vallassa seurannut Suomen päättäjien kompurointia kulttuurikentän ammatinharjoittajien tukemisessa. Hallituksen tulisi nyt pikimmiten vastata kysymyksistä polttavimpaan: aikooko se ottaa perustuslakivaliokunnan kannanoton toimialaneutraalin kohtelun puolesta kompensaatioita jaettaessa tosissaan vai aikooko se edelleen ohittaa kulttuurialan vapaan kentän? Saako toimiala nyt vuoden odottelun jälkeen kohtuullisen korvauksen elinkeinon harjoittamisen estymisestä vai ei? Kaikki muu sinällään tärkeä keskustelu alan asemasta on siihen saakka vain sanahelinää: poliitikkojen puheet rakenteiden parantamisesta näyttäytyvät tällä hetkellä katteettomina tulevaisuuspuheina ja vetoamiset rakenteellisiin ongelmiin kompensaatioiden maksamisen esteenä silkkana vastuunpakoiluna. Vetkuttelusta tullaan maksamaan kova hinta kulttuurielämän monimuotoisuuden typistymisenä. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, mistä jamasta kulttuurin jälleenrakennus kriisin hellittäessä voidaan aloittaa. Kyse on myös kasvojen säilyttämisestä kulttuuri-, sivistys- ja oikeusvaltiona: ollaanko ihan oikeasti jättämässä yksi veronmaksajaryhmä täysin oman onnensa nojaan ja muihin rajoituksista kärsineisiin ammattiryhmiin nähden kohtuuttoman epätasa-arvoiseen asemaan?
YLEn Kulttuuricocktail-ohjelmassa 24.3. kulttuuriministeri Saarikko kertoi vapaan kentän taiteilijoille suunnatusta uudesta apurahapotista. Ensinnäkin apuraha on tässä kohtaa vääränlainen instrumentti – toimeentulonsa menettäneiden auttamiseen ei tulisi sotkea edes ajatusta taiteellisesta kriteeristöstä tuen myöntämisen perusteena vaan aivan yksinkertaisesti auttaa kaikkia ammattitaiteilijoita, joiden taloutta koronarajoitukset ovat koetelleet. Toiseksi: haettavan apurahapotin summa on yli kymmenen kertaa liian pieni alan vuoden jatkuneen sulkutilan menetyksiin nähden. Ministeri Saarikon mukaan keväällä tarvitaan vielä päätöksiä uusista tuista. Kyllä, todellakin tarvitaan, mutta ei kevään mittaan vaan viimeistään nyt ja heti. Jokainen menetetty päivä maksaa aivan liikaa.
– Joonas
